Paluu Tylypahkaan

Aloitan tämän tekstin helmikuussa 2019. Toivon tällä hetkellä, että pääsisin käymään Helsingin keskustakirjasto Oodin Harry Potter Book Nightissa. En kuitenkaan jaksane matkustaa, joten taikasauva ja Korpinkynnen tunnukset joutavat vielä pysymään hyllyssä. Onneksi Bookbeat pelastaa - päätin siis kuunnella J.K. Rowlingin Harry Potterit Vesa Vierikon lukemana.

Olen lukenut Potterit vain kerran läpi. Siihen aikaan paras ystäväni jonotti Harry Potteria ja Feeniksin kiltaa keskiyöllä ja luki 1050-sivuisen romaanin yhdessä vuorokaudessa. Aiempia kirjoja luettiin minulle ja sisarelleni iltasaduksi. Jälkeenpäin olen seurannut Harryn, Ronin ja Hermionen seikkailuja ainoastaan valkokankaalla (tosin niin usein, että osannen elokuvat ulkoa) ja fanifiktiossa. Lieneekin mielenkiintoista sukeltaa kirjoihin ja yrittää kuvitella tarinaa ilman elokuvakontekstia tai herkistymättä fanifiktiivisille parituksille!

HUOM. Tästä eteenpäin postaus ei ole spoilerivapaa!

Sukellus taikuuteen - sarja alkaa arjen saduista

Harry Potter ja viisasten kivi esittelee Tylypahkan noitien ja velhojen koulun lukijalle. Koulu kohoaa korkealla vuorella: sen sydän, juhlasali avautuu lumotulle tähtitaivaalle, sadat portaikot johtavat perjantaisin jonnekin toisaalle, muotokuvien henkilöt kyläilevät toistensa luona ja Riesu elämöi, jotta linnan elämä ei olisi liian idyllistä. Valtava, satojen käytävien kirjasto ja hylätyt ja kielletyt huoneet ja käytävät, korkeat tornit ja uljas painava tammipääovi luovat lämpimän sylin, johon käpertyä. Tylypahka tuntuu pitävän huolta sinne saapuvista. Olisipa olemassa kirja, jossa selitettäisiin tarkasti linnan arkkitehtuuri, sisustussuunnittelu, kommervenkit ja salatiet!

Viisasten kivessä ei muuten juuri olekaan enää minua kiinnostavaa tarinaa. Sinänsä se on sympaattinen ja kutkuttava seikkailu. On ihanaa myötäelää Harryn tähänastisen elämän parasta vuotta. Lukiessa minulla oli jatkuva "Oh you sweet summer child" -olo; sarja tulee kääntymään niin synkäksi, että satumainen ykkösosa on vähän liiankin yksiulotteinen nyt luettuna.

 Hermione Granger. Kuva: batcii.tumblr.com/

Harry Potterissa ja salaisuuksien kammiossa ehdoton lempihenkilöhahmoni on pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, kirjailija ja seurapiirivelho Gilderoy Lockhart. Hänen oppituntinsa ja sotkeentumisensa noin joka toiseen linnan tapahtumaan on minusta Salaisuuksien kammion kantava voima. Hän on sopivan viaton kieroilija todellisen uhkan luikerrellessa Tylypahkan seinien sisässä - kirjaimellisesti.

Vaikkei Salaisuuksien kammio enää jännitäkään minua, on itse kammiossa jotain hyvin samaa kuin siinä luolassa, josta Harry ja Dumbledore myöhemmin etsivät hirnyrkkiä Puoliverisessä prinssissä. Sinne on vaikea päästä, se on pimeä, epämääräisesti valaistu, ja sitä hallitsee kylmä kiviarkkitehtuuri. Paralleelisuus on kiinnostava ja tuo oman, ihanan kolkon lisäyksen taikamaailmaan, jonka sadunomainen luotettavuus alkaa hiljalleen rakoilla. Kammion avautuminen avaa oven velhomaailman synkkään menneisyyteen, joka elää ja uhkaa sitä edelleen.

Ankeutuva Tylypahka, hormonimyrskyt sekä ensimmäinen suuri hahmokuolema

Harry Potter ja Azkabanin vanki on sarjan alkupään ehdoton lempikirjani. Se on sekoitus Tylypahkan taikaa ja myöhempiä osia kannattelevaa hyvän ja pahan välistä, ajoittain hyvin synkkäsävyistä taistelua. Se Tylypahka, jota minä haluaisin käydä, näyttäytyy juuri Azkabanin vangissa ennustusullakkoineen, pitkine esseineen, numerologiankirjoineen ja Tulisalamoineen.

Näyttämölle nousevat myös Kelmit, joukossaan kaksi lempihahmoani: Sirius Musta ja Remus Lupin. He ovat paitsi ihastuttavia, myös hyvää vastapainoa etenkin Kalkaroksen aiemmin painostavalle läsnäololle. Vaikka Kalkaros onkin tärkeä hahmo, ensimmäiset kaksi kirjaa pitävät häntä hieman liikaakin esillä. Nyt hahmoon saadaan uusi ulottuvuus uusilla suhdekiemuroilla, joita kirjoittaessaan Rowling on omimmassa elementissään.

Azkabanin vankia seuraa sarjan tähän mennessä heikoin lenkki, Harry Potter ja liekehtivä pikari. Olen harmissani siitä, miten kirja on adaptoitu valtavaksi, huonoksi teinidraamaksi. Teoksessa olisi ollut rutkasti materiaalia tarttua esimerkiksi vihapuheeseen tai vähemmistöjen oikeuksiin. Kenties tulevaisuuden Potter-adaptaatioissa kuulemme S.Y.L.K.Y:n toiminnasta, eikä kansainvälinen velhoyhteistyö typisty lomaromansseiksi.

Silti Liekehtivä pikari on sarjan taitekohta. Cedric Diggoryn kuolema kaataa lopullisesti ensiosien sadun lumon, jossa hyvikset ovat onnellisia ja paha saa palkkansa. "Muistakaa Cedrig Diggory" onkin hyvä tagline loppusarjalle. Lukija, kukaan ei ole turvassa Pimeyden lordilta ja hänen kuolonsyöjiltään. Toinen murtuva satu on Albus Dumbledoren hahmo; hänen tuikkivat silmänsä täyttyvät raivosta ja hän kasvaa vihassaan siksi velhoksi, jota Voldemort pelkää. Vanha rehtori on murtautumaisillaan kiltistä mentorihahmosta joksikin aivan muuksi.

Pimeyden lordi ja Valittu

Heti Harry Potterin ja Feeniksin killan alussa kiehahtaa. Dumbledoren salailu ja poissaolo alkavat syödä luottamusta hahmoon. Harryn raivo ja petetyksi tulemisen tunne ovat kuumia, pakottavia ja osoitus siitä, kuinka hän kasvaa omilleen. Kirjan halki tunnelma on virittynyt: tuntuu, että kaikki henkilöhahmot ovat poikkeuksetta kiinni toistensa kurkuissa, eikä kenenkään ole hyvä olla.

Mielestäni Feeniksin killan paras kohtaus on se, joka tapahtuu Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalassa. Arthur Weasleyn optimismi kuolemanvaarasta huolimatta on hänen tähtihetkensä: mikään ei tunnu kaatavan tätä äärimmäisen inhimillistä velhoa. Kuitenkin Nevillen vanhemmat tavatessa on selvää, kuinka kalliiksi Killan riveissä palveleminen voi käydä. Valmius kuolla for the greater good alkaa nivoa pohjaa viimeisille osille.

Puoliverisen prinssin alku nykii sydänjuuria. Dumbledoren saapuminen Likusteritielle on peilikuva Viisasten kiven alulle pimeyttimineen kaikkineen. Kyseessä ovat jäähyväiset; nyt on yhdestoista hetki, Harry lähes täysi-ikäinen, eikä mikään enää palaa entiselleen. Kirjan hienoin osuus onkin Dumbledoren tuho, johon tämä kaikki henkilöityy. Harryn viimeinen mentori on poissa; Harryn Tylypahka, eräänlainen lapsuuden koti, kuolee samalla kirouksella rehtorinsa kanssa. On finaalin aika.

Harry ja kuoleman nähneille näyttäytyvä thestral.
Kuva kirjasta Harry Potter. The Creature Vault.

Seikkailun sulkeva Harry Potter ja kuoleman varjelukset on parempi kirja kuin muistin. Vaikka siinä ollaan paljon tekemisissä aiemmin tuntemattomien henkilöhahmojen, kuten Bathilda Bagshotin, Gellert Grindelwaldin ja Aberforth Dumbledoren kanssa, siinä myös kurotaan hienosti yhteen erityisesti Harryn, Ronin ja Hermionen hahmosuhteet. Kolmikon yhteinen quest koettelee, erottaa ja lopulta lujittaa heidät yhteen eliniäksi. Kaiken epätoivon ja pahuuden keskellä ystävyys ja rakkaus ovat kirkas valo, pakollinen vastavoima kärsimykselle.

Valo konkretisoituu suojeliusloitsuina, joita taitaa näkyä eniten juuri tässä kirjassa. Ne ottavat muodon rakkaudesta: animaagi-isän, tavoittamattoman rakkaan suojeliuksen ja rakastetun ihmissuden muistona ne suojaavat loitsijaansa pahimmalta, oman sielun menettämiseltä.

Ankeuttajien täyttämän, sumuisen kamalan taivaan alla on löydettävä voima jaksaa jatkaa omaa taivalta, vaikka se lopulta viekin kuoleman luokse. Se ei ole tien pää.

Jälkiviisastelua, fanitusta ja pari kritiikin sanaa

Harry Potterista on vaikea kirjoittaa. Tätä postausta kirjoittaessani tuntui, että kaikki on jo sanottu. On vaikea käsitellä kokonaista seitsemää kirjaa näin lyhyessä tilassa. Talletinkin ylle melko pintapuolisia ajatuksia sarjan kokonaiskuvaa ajatellen.

Tätä kirjoittaessani silmiini osui myös mainio blogikirjoitus Mrs. Karlssonilta, joka luki Harry Potterin ja viisasten kiven ensimmäistä kertaa yhdessä lapsensa kanssa. Ensikertalaisen näkökulma oli kiinnostava verrattuna omaani, joka perustuu tarinoiden ulkoa osaamiselle. Jaan kuitenkin lukijan mielipiteen ajoittain kömpelöstä kielestä. Vaikka ihailenkin Jaana Kaparin suomennostyötä, osa anglismeista nappaa liikaa korvaan. Tein kuitenkin päätöksen lukea sarjan suomeksi pitääkseni sen erillään elokuvasarjasta.

Lopuksi yksittäishuomioita:

• Nagini. Tuntuu niin oudolta lukea käärmeestä, kun tietää hahmon taustat, jotka Rowling julkaisi Fantastic Beasts -esiosaelokuviin liittyen. Näin ollen käärmeen lypsäminen, ruokkiminen ihmisillä sekä käyttäminen hirnyrkkinä ja murhavälineenä on HIEMAN kyseenalaista. Toisaalta, Voldemort.
• Bill Weasley, with those scars and dragon hide boots!
• Sanattomat taiat by Kalkaros <3
• Unohdin, kuinka hieno kohtaus Feeniksin killan alussa on: Petunia-täti saa lisää syvyyttä puhuessaan velhomaailmasta ja todella ymmärtäessään, minkä uhkan Voldemort luo. Se, että Vernon uskoo vaimoaan, inhimillistää myös häntä.
• Sarjan sukupuolittaminen on rasittavaa. 2010-luvun lopussa luettuna pojat ei tajua tunteellisia tyttöjä -asenne, vaaleanpunaisten lemmenjuomien myyminen tytöille ja tarpeeton jako noidan- ja velhonkaapuihin tuntuu raivostuttavan vanhanaikaiselta. Onneksi meillä on Hermione.
• McGarmiva. "Ota keksi, Potter."
• Nevillen mummi on lopulta aika super. Lisää kuolonsyöjiltä karkaavia isovanhempia, kiitos.
• Olen äärimmäisen iloinen McGarmivan hienoimman hetken elokuvaversiosta. Jalustus liikkumitor -loitsu ja sanat "Tylypahkaa uhataan! Miehittäkää rajat, suojelkaa meitä, tehkää velvollisuutenne kouluamme kohtaan!" nostattavat minussa Dobbyn kuolemaa vahvempia tunteita. Elokuvakäsikirjoitus tekee ansaitusti tilaa tälle vaikuttavalle hetkelle.
• Sir Cadogan!
• Vaikka Kalkaroksen roolista on keskusteltu paljon, Prinssin salaisuus -luku on pirun koskettava. Ja Dumbledore on aika kamala: ensin pyytää Kalkarosta liittymään kuolonsyöjiin, sitten ilmoittaa, että tämän on tapettava hänet. Ja muistuttaa Kalkarosta Harryn silmien lilymäisyydestä.
• Vihaan epilogia.

Mikä on sinun suhteesi Harry Pottereihin? Kirjat vai elokuvat? Onko Kalkaros hyvis vai pahis? Kommentoi alle!

Tunteja Sirius-fanitaiteen parissa,

Neo